Tiedättekö sen tunteen, kun tuntee olevansa unessa, mutta on silti hereillä?
Yhtenä aamuna kävelin sumun keskellä kohti bussipysäkkiä töihin suunnatessani. Maailma avartui eteeni askel kerrallaan, tiheimmillään sumu antoi nähdä vain parisenkymmentä metriä eteenpäin, jonka jälkeen maailma oli pelkkää valkoista usvaa. Ei ole mitään mystisempää kuin aamu-usva, kuinka se paljastaa puita vähitellen edestään ja suostuu lipumaan taas vähän kauemmas, jotta ihmisten silmät kykenevät erottamaan näkemäänsä. Autojen valot näyttävät kirkkailta pisteiltä tyhjyydessä, samoin liikennevalot, eikä niiden ympäristöä erota laisinkaan. Näillä main sitä tapahtuu sen verran harvoin, ettei sitä voi olla ihastelematta ja tuntea olevansa unessa. Siitä ei haluaisi herätä, mutta päivän valjetessa usvakin hälvenee, valitettavasti ja paljastaa karun maailman.
---
Eri päivä, tällä kertaa takaisintulomatka töistä. Istun bussissa, ilmeeni tavanomaisen tyhjänä ja mitäänsanomattomana kun yritän suodattaa bussin melua korvistani, hukuttaa itseni musiikin melodiaan, joka kantautuu kuulokkeistani korvien kautta aivojeni prosessoitavaksi. Useimmiten yritän olla mahdollisimman huomaamaton – ajatus siitä, että ihmiset katsoisivat tuntuu jokseenkin ahdistavalta, vaikken tiedä miksi – mutta tällä kertaa satuin vilkaisemaan bussia ajavaa kuljettajaa. Yllätyin nähdessäni taustapeilistä naisen kasvonpiirteet. Olen tottunut siihen, että kaikki ovat miehiä, enemmän tai vähemmän eläkkeelle pääsyä vaille valmiita. Ja mikä vielä omituisempaa, kyseessä oli kohtuullisen nuori nainen, kauempaa arvioituna ehkä kolmekymppinen. Hänellä oli löysästi, ehkäpä aavistuksen sotkuisestikin yhteen poninhännälle laitetut tummanruskeat, kiharat hiukset ja sellaiset leveäsankaiset silmälasit, joista minäkin salaa haaveilen. Hän oli kaunis. Matka sujui yllättävän joutuisasti päätyessäni ajattelemaan, millainen tuo nainen on, onko hänellä perhettä ja niin edelleen.
Ja vaikka hän ei tiedäkään sitä, kiitin häntä silti mielessäni siitä, että hän edes jollain tasolla rikkoi sitä tavanomaista työssäkäyvän ihmisen rutiinia, joka alkaa heräämisestä aamulla ja loppuu nukkumaan mennessä illalla. Yritin suoda tuolle naiselle hymyn poistuessani bussista, mutta en kyennyt edes heilauttamaan kättäni. Hymyilin kuitenkin aavistuksen bussista päästyäni, lasketaanko se?
~ Mich
PS. Olkoon tämä pahoittelu blogihiljaisuudesta ja jos olen muutenkin vaikuttanut etäiseltä. En tee sitä tahallani, työnteko on vain rankkaa ja kotiin päästyäni minun tekee mieli vain nukkua. Anteeksi kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti