Ennen kuin pistän tämän tekstinpätkän - novelliksi se joskus aikoinaan lukion äikän tunnilla kirjoitettiin - tänne, haluaisin mainita, jälleen kerran, että tarinan minäkertoja en ole minä. Ihan vaan siksi, että onnistuin jopa huijaamaan äidinkielenopettajaani, joka tuli tämän luettuaan kysymään, että onhan minulla kaikki kunnossa. Tietysti se on helpompaa huijata jotakuta, joka ei ole mukana omassa, henkilökohtaisessa elämässä, mutta kuitenkin. Täytyy kyllä tässä vaiheessa jopa itse myöntää, että olen osannut kirjoittaa tuolloin harvinaisen hyvin. Tiedä sitten, ovatko taitoni kehittyneet vuosien varrella vai junnanneet paikoillaan, mutta tykkään tästä tekstinpätkästä.
~ Mich
~~~~
Todellinen ystävä
Ennen kuin edes avasin silmäni, tiesin, ettei tästä päivästä tulisi yhtään erilainen kuin muistakaan. Tämä päivä, kuten monet muutkin edeltäjänsä, tulisi olemaan taas yksi lenkki tuossa loputtoman tuntuisessa ketjussa, jota myös elämäksi kutsutaan.
Elämä on kovin kummallinen asia. Kun ajattelen omaa elämääni taaksepäin, kykenen muistamaan vain epämääräisiä muistikuvia, sanoja, ihmisten massaa. En mitään tarkkaa, toisin sanoen. Koko menneisyyteni tuntuu olevan ikään kuin jonkun sumuverhon takana, kuin joku muu olisi elänyt sitä enkä minä. Mutta toisaalta, menneisyys ei ole se merkitsevä tekijä, toisin kuin nykyhetki.
Monet ovat kertoneet minulle, että minulla on ties minkälaisia sairauksia. Olen käynyt monissa eri terapiaistunnoissa, vanhempani näyttävät jatkuvasti huolestuneilta ja ahdistuneilta… En ymmärrä miksi. Ei minussa mitään vikaa ole! ”Ei olekaan, muut ovat täysin väärässä.” Kuulitko? Tuo on minun ystäväni, vaikka en oikeastaan ole koskaan nähnyt häntä – kuulen vain hänen äänensä. Hän antaa minulle lohtua ollessani yksin, kun kukaan muu ei välitä. Ystävästäni puheen ollen, olen huomannut, ettei kukaan muu huomaa häntä. Kyllä hän minulle uskaltaa seurassakin puhua, vaikka muut eivät tunnu sitä kuulevan. En minä välitä, pidän ystävästäni hänen ujoudestaan huolimatta. Hän on ainut ystäväni – paras ystäväni, jota ilman en osaisi enää edes elää.
Välillä minä olen varma, että minua seurataan. Ystäväni varoittaa silloin, kertoo asioita joita muut eivät osaa kertoa. Muut ovat sokeita ja minä – kiitokset ystävälleni – osaan nähdä asiat paljon realistisemmassa valossa kuin muut. Ehkä se on syy, miksi muut väittävät, että olen sairas. He ovat vain kateellisia totuudesta, jonka minä näen. Hah, hankkikaa elämä, luuserit.
Alakerrasta kuului epämääräistä huutoa, jonka vasta hetken päästä kykenin tiedostamaan omaksi nimekseni ja jonkin sortin hoputukseksi. Mutta en minä ollut menossa kouluun tänään! Huusin takaisin edes avaamatta silmiäni: ”Jätä mut rauhaan, helvetin ämmä!”
”Juuri noin. Ei sinun tarvitse totella ketään muuta, kuin minua.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti