Tarinanpätkä

Juuri, kun edellisessä postauksessa pääsin sanomasta, että kirjoitusinto on kateissa, niin seuraavana päivänä sain eteeni tämän. En tiedä edes, kuinka tämän kirjoitin, mutta niinhän ne parhaimmat tekstit yleensä syntyvätkin - jostain sisältä, ne vain putkahtavat ulos ilman mitään suurempaa ajatusta. Mainittakoon vielä varmuuden vuoksi, että tarinan minä en ole minä. Varsinaisen blogitekstin otsikkoon asti inspiraatio ei riittänyt, pahoittelut siitä.

~ Michiyo


Flicker of a flame


I was told not to let this flickering flame go out, to die. They said it represented something important but wouldn’t tell me what it was. It was something for me to find out by myself. No one could do it for me. But for some reason I couldn’t quite comprehend, I found it important to know what it was. Not for them but for me.


A gust of wind and snow was determined to push me back and I had to turn around, to turn my back against it so that it wouldn’t kill the flame on my hand. I had to move backwards to get forward, to the place where I was supposed to go. Before I moved out to this journey, they had told me to reach a little shrine atop of the mountain. Only then, they said, I would understand something that was going to change my life for good.


Cold tingled my cheeks and I had to lower my stance a little closer to the flame to stay warm. Or as warm as you can be in this weather, which wasn’t much but still something. I kept moving, I had to. Otherwise I would freeze to my spot even though I had dressed as warmly as I knew for this journey. Slow steps… but still moving. Always moving.


Flame on my hand grew smaller every minute, always flickering and I tried to cover it more to keep it alive. I even tried to blow life on it but it was no use. It was almost like my breath was freezing solid when it escaped my mouth. I moved faster, not going to allow this flame to die. Not now. A little while longer, you can do it, little flame. I’m going to find out what this all means.


As I climbed backwards to reach the top, I could see how far I’d come instead of how far I still have left. There was some reward in that in itself – at least I could say I made progress even though the top of the mountain wouldn’t look any closer. I have a confession to make. I was reluctant to take this flame. I wasn’t sure if I could take care of it and do this or not. I was scared when I said that I’d do it. But now, as I looked over my shoulder and started to see that sacred shrine atop, I was happy that I tried.


It took a long while, total of hours and minutes too many to keep track on, but finally I arrived to my destination. It was a small shrine but still somewhat beautiful. There was the altar full of unlit candles. I looked at the flame on my hand and suddenly I realized what I needed to do. I took flame closer to the candles and even though the flame had grown small, there was still enough fire left for all candles.


I shivered and tried to keep myself warm, stepping lightly closer to the candles. Then I remembered what they had said to me before I accepted this journey. That I was supposed to understand something important by doing this. I thought and thought and thought but couldn’t think of anything. I didn’t learn anything. Was this some joke, to send someone climbing the snowy mountain in a blizzard? If it was, it wasn’t funny to me.


I was almost ready to shout to the world of their treachery but then, in that one moment of utter silence, I realized something. I had done it. I had climbed all the way to the snowy mountain top and managed to light all the candles from the flame I had nurtured and taken care of during this time. It was no easy task but I did it all the same. This startling sensation of pride gushed through me and it brought smile to my lips.

Kirjoja, kukkia ja puutarhatonttuja

Kirjoitusinto on ollut viimeaikoina jokseenkin kateissa. En vain koe pystyväni kirjoittamaan laisinkaan mitään tarpeeksi tasokasta, ellei minulla ole sitä "oikeaa fiilistä". Olen tunnetusti muutenkin huono lukemaan raapustuksiani kahdesti ja korjailemaan mahdollisia ajatusvirheitä, joten ne sitten ovat siellä, jos ovat ollakseen ja sitten niitä häpeillään hetki ja korjataan jälkikäteen tai opitaan elämään sen kanssa.

Päiväni ovat täyttyneet mukavasti lukiessa George R.R Martinin A Game Of Thronesia, pelatessa Guild Wars 2:sta ja odotellessa kirjoitusfiilistä telkkarin ja yleisen laiskottelun kanssa. Tosin olen ruvennut nyt taas ilmojen lämmetessä vähän enemmän pyöräilemäänkin paikasta toiseen bussin, auton tai aina-niin-tylsän kävelyn sijaan, kiitos Aeternan esimerkin (no hyvä on, muutenkin).

Jotta tähän postaukseen saataisiin jotain järkevääkin sisältöä, heitän mukaan "muutaman" kuvan, lähinnä meidän pihapiiristä. Puutarhatonttujen ja muiden patsaiden (henkilökohtaisena suosikkina tuo kotka tuossa keskellä) sumpussa oleminen ei tarkoita sitä, että ne viihtyisivät keskenään iloisesti tanssien, vaan se on vain meidän ihmisten laiskuutta olla laittamatta niitä ympäriinsä pihamaata. Pitäisi sekin tehdä jossain vaiheessa. Toisaalta, niistä oli helpompi ottaa kuva näin, joten en valita. Voin ylpeänä ja äärimmäisen kokemattomana puutarhurina sanoa, että istutin muutamat noista kukista aivan itse.


 

 

 

 

 

~ Michiyo

PS. Kaikki tässä postauksessa esitetyt kuvat ovat minun ottamiani, eikä niitä saa muokata, ottaa omaan käyttöön, väittää omikseen tai muutakaan vastaavaa, mikä on tekijänoikeuslaissa säädetty. Kyllähän te fiksut ihmiset tiedätte nämä, ettekö?

Tuesday's Shopping



 

Lähdin perheeni mukana vaateostoksille. Tavoitteenani oli löytää Stockmannin alennusmyynnistä "edustavia" asuja työharjoitteluani varten.

 

Mukaani lähtivätkin seuraavat tuotteet: Esprit-toppi, Taifun-hame sekä Desigual-farkut. Kuten (turhan) muokatuista kuvistani huomaatte, musta veti minua puoleensa. Se siitä tavoitteesta hankkia jotakin kesäistä... Nähtävästi musta ja minä kuulumme yhteen. Hienoista ylpeyttä tunnen kuitenkin poikkeuksellisesta hameostoksestani!

 

  

 

 

 

  *karistaa kurkkuaan*

 



 

 Myönnettäköön: tein myös hieman toisenlaisia löytöjä.
Kymmenen euron kappalehinnalla hankin kyseisen tuotteen niin itselleni kuin Michiyollekin. Toistaiseksi tämäkin löytö on vaikuttanut erilaiselta mutta lupaavalta.

 

- Shoppaaja A.

 

Säröistä ja halkeamista

Tervehdys kaikille

Puutarhamme on vaipunut hiljaiseloon. Lienee aika kylvää uusien tekstien taimia.

Elämä on henkäys
maailman tuulten matkalla
ja valtamerten aalloilla

Kesätyöni päättyi torstaina ja vapauduin tuolloin kokopäiväiseen lomanviettoon. Harppaus on tuntunut yllättävän suurelta. Yritän vieläkin totuttautua päivärytmiin, jota eivät määritä ulkoiset vaatimukset tai ennalta määrätyt aikataulut. Oma päätösvalta on ihanan vapauttavaa, mutta samalla se kaihertaa mieltäni. Mitä minun tulisi tehdä? Mitä minä voisin tehdä? Mikä olisi hyödyllistä?

Samalla ajattelen, kuinka onnekas olen. Minun ei tarvitse kuluttaa kesääni ylioppilaskirjoituksiin valmistautuen, pääsykokeisiin päntäten, paiskia töitä yötä päivää ansaitakseni elantoni… Saan olla vapaa ja tehdä, mitä tahdon.

Tulevista päivistä tai viikoista minulla ei ole varmuutta. Valmiit suunnitelmat ja sovitut tapaamiset ovat tukipilareitani. Ajatukseni ovat takussa ja pääni täysin tyhjä. Olen vuoroin väsynyt ja energinen. Tumblr-päivitykset ovat päässeet unohtumaan. Olen lukenut romaania, joka antaa vääristyneen kuvan tasapainoisesta ihmissuhteesta. Olen pyöräillyt selvittääkseni ajatuksiani ja tunteitani. Ainoastaan kipeytyneet jalkalihakset muistuttavat, että jotakin on tullut tehtyä.

Tahtoisin kirjoittaa, mutta sanat tuntuvat olevan kateissa. Kuinka voisin koskaan eläytyä toisten ihmisten ajatuksiin ja tunteisiin? Kaikki on vain kuvitelmaa. Tarjoaako tällainen teksti mitään minulle saati lukijoille?

Viime päivinä olen myös murehtinut sellaisten ihmisten tähden, joita en edes tunne. Tahtoisin auttaa heitä, mutta minulla ei ole mahdollisuutta siihen. Olen pohtinut maailmassa asuvaa iloa, onnea ja riemua sekä ihmisten kohtaamaa surua, tuskaa ja kärsimystä. Kuinka minä voin nauraa, kun jossain - lähellä tai kaukana - joku kaltaiseni itkee? Mietin, miksi elämässä on niin monta kulmaa, jotka kolhivat ja satuttavat. Onhan jokaisella meistä joku, johon turvata?

Kuitenkaan en unohda tuiki tavallisten ihmisten ihmeellisyyttä. Toiset rakkaistani ovat selvinneet mitä raskaimmista menetyksistä tai joutuvat elämään sairauden kanssa. Toivon heidän tietävän, kuinka vahvoja, tärkeitä ja ainutlaatuisia he ovat.

Sateisin sunnuntaiterveisin

Filosofi-Aeterna

 

Lue tämä: The Infernal Devices -trilogia

 

”When sixteen-year-old Tessa Gray arrives in England during the reign of Queen Victoria, something terrifying is waiting for her in London’s Downworld where vampires, warlocks and other supernatural folk stalk the gaslit streets. Friendless and hunted, Tessa seeks refuge with the Shadowhunters, a band of warriors dedicated to ridding the world of demons. Drawn ever deeper into their world, she finds herself fascinated by – and torn between – two best friends and quickly realizes that love may be the most dangerous magic of all.”
- Clockwork Angel, takakansiteksti

 

The Infernal Devices -trilogia:

•  Clockwork Angel
•  Clockwork Prince
•  Clockwork Princess

The Infernal Devices on sisar The Mortal Instruments -saagalle. Trilogia kuvaa aikaa ennen Varjojen kaupunkeja.

Kirjasarja on tapahtumarikas, sen maailma mielikuvituksellinen ja lukuisat henkilöhahmot ainutlaatuisuudessaan rakastettavia. Ajoittaisesta tummasävyisyydestään huolimatta kirjojen äärellä saa nauraa useasti. Tapahtumia ei kuvata ainoastaan päähenkilö Tessa Grayn näkökulmasta, mikä tuokin oman rikkautensa lukukokemukseen.

Suosittelen tätä kirjasarjaa lämpimästi. Mikäli englanninkielisen kirjallisuuden lukeminen epäilyttää, takaan, että kirja on kirjoitettu hyvin ymmärrettävästi. Omistan itse koko kirjasarjan ja lainailen sitä mielelläni.

Kesäterkuin
Aeterna   

LIVE. DIE. REPEAT.

Kun ensimmäisen kerran kohtasimme Edge of Tomorrow -julisteen, emme suoneet sille juuri huomiota. Jälleen yksi uusi räiskintäelokuva vailla onnistunutta käsikirjoitusta saati uskottavaa toteutusta. Tom Cruisen ja Emily Bluntin tähdittämä toimintaelokuva sai ensi-iltansa samaan aikaan Pahattaren kanssa.

Edge of Tomorrow muistuttaa idealtaan Source Codea. Kummassakin päähenkilö joutuu läpikäymään kuolinpäivänsä yhä uudelleen ja uudelleen. Tarkoituksena on muuttaa tuon vuorokauden tapahtumia. Samalla he joutuvat kuitenkin todistamaan, kuinka heille rakkaat ihmiset kuolevat kerta toisensa jälkeen. Huolimatta siitä, että jokainen kuolinkerta tuo mukanaan uudenlaista tietoa, kaikkea ei voi ennakoida ja virheillä on kohtalokkaat seuraukset. Vaikka päähenkilö William Cage kykenee vaikuttamaan yksittäisillä teoillaan tapahtumien kulkuun, tilanne on toivoton. Kuinka löytää uskoa parempaan huomiseen - tai pikemminkin kuluvaan päivään - kun ihmiskunta on ilmiselvästi tuhon partaalla?

Edge of Tomorrow kuvaa lähitulevaisuutta, jossa ulkoavaruudesta saapuneet olennot ovat valtaamassa Eurooppaa. Ranska ja Saksa on jo valloitettu, ja Britannia on muukalaisten seuraava kohde. Elektronisille seurantakartoille piirtyy matkijoiksi ”mimics” ristittyjen olentojen liikkeet. Huvittavaa kyllä, Suomi ei vaikuta muukalaisia kiinnostavan. On silti hienoa, että kerrankin suurelokuva tuodaan Eurooppaan, jolloin sen ympäristöt eivät jää aivan yhtä etäisiksi kuin lukuisissa Amerikkaan sijoitetuissa katastrofifilmeissä.

Edge of Tomorrow on elokuvana yhtä aikaa sekä keveä että raskas. Sen ajoittain humoristisestakin otteesta huolimatta katsojan mielen perukoilla vaani alituinen huoli elokuvan henkilöiden kohtaloista. Vaikka EoT:n ympäristönä on pääasiallisesti sotatanner ja samoja maisemia läpikäydään useitakin kertoja, toisto ei ole puuduttavaa.

Meille mieleinen yllätys oli Rita Vrataskin hahmo. Yleensä toimintaelokuvien naiset ovat miesten ”sidekick”-kaunottaria, jotka ajautuvat poikkeuksetta romanttiseen suhteeseen kovia kokeneen päähenkilön kanssa. Edge of Tomorrow’n asetelma on kuitenkin erilainen. Vrataski on ansioitunut ja satoja vihollisia niittänyt sotasankari, joka tunnetaan myös nimillä ”Angel of Verdun” ja ”Full Metal Bitch”. Hänen kasvonsa komeilevat jokaisessa armeijan rekrytointijulisteessa. Kun William Cage yrittää ensimmäisen kerran pelastaa Vrataskin sotatantereelta, hän itse haavoittuu kuolettavasti. Cagen odotusten vastaisesti sankaritar Vrataski nappaa tyynesti kuolevan miehen ammukset ja jatkaa matkaansa.

Elokuvan alussa William Cage joutuu eturintamaan vasten tahtoaan. Hän tekee kaikkensa välttyäkseen karulta kohtaloltaan, mutta epäonnistuu surkeasti. Pian hän onkin alokastovereidensa pilkanteon kohde ja löytää itsensä taistelutantereelta osaamatta edes poistaa aseidensa varmistinta. Hän pikemminkin pakenee taisteluja kuin osallistuu niihin. Yllättävää kyllä, taktiikka kantaa melkoisen pitkälle. Vähitellen Cagen pelko kuitenkin muuttuu rohkeudeksi ja taistelutaidotkin karttuvat jokaisen kuoleman ja siten uuden yrityksen myötä. Hänestä kasvaa elokuvan todellinen sankari.

Kuitenkaan Edge of Tomorrow ei kykene täysin pakenemaan lajityypilleen ominaisia piirteitä - eikä sen kenties tarvitsekaan. Tietysti päähenkilökaksikon välille kehittyy tunteita, vaikka niiden kuvaus onkin poikkeuksellisen hillittyä. Elokuvan loppua myöten ryminä ja räiske lisääntyvät. Erityisesti Euroopan romuttuneet suurkaupungit on luotu uskottaviksi samoin kuin futuristiset erityishaarniskat, joiden turvaamana taisteluja käydään. Kenties ne olivat saaneet vaikutteita Mass Effect -pelisarjasta? Elokuva olisi ollut varmasti upea 3D-kokemus, mutta se toimi myös perinteisenä versiona, jonka kävimme katsomassa.

~ A & M

Paha Pahempi Pahatar ?

 

*Luethan tämän tekstin vasta elokuvan nähtyäsi*

Satujen maailma on viime vuosina karannut elokuvakankaille, olipa kyseessä Liisa Ihmemaassa, Lumikki tai Ihmemaa Oz. Angelina Jolien tähdittämä Pahatar jatkaa satuelokuvien sarjaa erittäin onnistuneesti. Sen tarinassa on havaittavissa yhtymäkohtia elokuvan Oz the Great and Powerful kanssa, jonka mukaan Wicked Witch ei alun perin ollut lainkaan ilkeä, vaan ajautui pahuuden teille ulkoisista seikoista. Sama kuvio toistuu Pahattaressa. Mielenkiintoista sinänsä, miten naisen ajautuminen julmuuteen johtuu ennen kaikkea miehen petoksesta ja pettymyksestä rakkauteen.

Ihailin Pahatar-elokuvan keijuvaltakunta Moorsia. Sen uskomaton kauneus heräsi eloon 3D-kokemuksena. Keijut ovat tunnetusti satuhahmoja, joille annetaan mitä erilaisimpia olemuksia tarinasta riippuen. Pahatar-elokuvan taruolennot sopivat maailmaansa, eivätkä ne näyttäneet lainkaan tietokoneanimaatioilta.

Itse rakastuin elokuvan alkuhetkiin. Pieni Pahatar oli lumoava näky, kun hän lenteli puiden yläpuolella, syöksähteli kallionkolojen läpi ja käpertyi illan tullen puuhun uinumaan. Olisin voinut seurata häntä jopa kokonaisen elokuvan verran! Vaan kuinka pieni suloinen neito oli saanut nimekseen Pahatar ja miksi hän erosi ulkonäöltään valtavasti muista valtakunnan asukeista?

Tarinallisesti elokuva alkoi edetä, kun Pahatar menetti siipensä. Hänen tuskansa kiteytyi Angelina Jolien kammottavaan huutoon. Pahattaren varomaton luottamus ihmismieheen oli riistänyt hänen elämänsä suurimman ilon, lentämisen lahjan. Oliko hän edes keiju ilman siipiään? Hän päätti, ettei antaisi yhdenkään ihmisen satuttaa itseään tai kaltaisiaan. Pahattaren ulkoinen menetys (siivet) tukeekin tämän sisäistä menetystä (elämänilo ja luottamus).

Uskaltaisin väittää, että Jolie on loistavimmillaan juuri mustanpuhuvana Pahattarena, jonka kostonhalulla ei ole rajoja. Kuitenkin elokuvassa on nähtävissä Pahattaren kasvava lempeys: hän huolehtii Ruususesta kuin omasta tyttärestään. Kenties edes Pahatar ei voi vastustaa Auroralle suotua lumovoimaa?

Elokuvassa vahvana teemana on ihmisen pahuus, vallanjano ja itsekkyys. Se piirtyy selkeästi esiin kuningas Stefanissa. Mies ajautuu vuosien varrella hulluuteen ainoana päämääränään keijuvaltakunnan hävittäminen sekä Pahattaren tuhoaminen. Ihmisten paatuneisuutta korostetaan myös roolituksella: kuningasta ei ole turhalla komeudella pilattu. Hänen linnansakin on synkkä ja kolkko rakennelma. Katsojan sympatiat kääntyvätkin automaattisesti vääryyttä kokeneen Pahattaren puolelle.

Tällainen hyvä-paha-asetelma on hyvin tyypillinen saduissa. Kenties ihmistenkin motiiveja olisi voitu tuoda esiin, edes jollakin tasolla. Olihan kuningas Stefan loppujen lopuksi isä, joka tahtoi suojella tytärtään hinnalla millä hyvänsä. Tämä hinta osoittautui kuitenkin liian korkeaksi.

Tiedän, että Pahattaren matka hyvyydestä pahuuteen ja takaisin jakaa mielipiteitä. Kenties nykyajan sadut tahtovat esittää mahdollisuuden ”parannukseen”. Itse Ruusussatuunkin elokuva ottaa välimatkaa. Kuitenkin aina-niin-auvoinen Ruusunen ja hänen komea prinssinsä ovat liki täydelliset jäljitelmät Disneyn vuosien takaisesta animaatiosta, mikä häiritsi minua suuresti. Oliko prinssin hevosenkin pakko olla valkoinen...?

Olisin kaivannut Ruususen rooliin jonkin muun näyttelijän kuin Elle Fanningin, jonka kasvot (tai vähintään hänen sisarensa kasvot) olen nähnyt lukuisia kertoja eri elokuvissa. Ruususen muuttumaton ja perinteikäs hyveellisyys ei tehnyt hänestä myöskään erityisen kiinnostavaa hahmoa. Kenties näin tahdottiin varmistaa, ettei hän kilpaile elokuvan pääosasta Pahattaren kanssa.

Aivan ihastuttavia tilanteita elokuvaan syntyi kuitenkin Ruususen lapsuudesta. Saipa Angelina Jolie nostaa syliin oman tyttärensä, "pikku rumiluksen": tämä kun oli ainoa, joka ei pelännyt äitinsä tummanpuhuvaa olemusta!

Elokuvan loppu kääntyi mielestäni liialliseksi toiminnaksi ja synkiksi taistelukohtauksiksi. Elokuvanautintoani häiritsi myös jatkuva vertailu, jota kävin tahtomattakin mielessäni: ”Noudatteleeko elokuva satua tässä ja tässä suhteessa…” Samalla tunsin pelkoa loppuratkaisusta: en tahtonut nähdä Pahattaren nujertamista. Onneksi pelkoni osoittautui turhaksi.

Mielestäni elokuvasta olisi voitu luoda jopa aivan omanlainen satunsa. Se olisi voinut olla toimiva kokonaisuus ilman Auroran kiroustakin. Jolien upean laulun olisin myös tahtonut kuulla itse elokuvassa, en ainoastaan lopputekstien aikana.

~ Aeterna

Watch Dogs

Aion jättää spoilerit mahdollisimman minimiin, lähinnä kerron omia mielipiteitäni pelistä yleisesti, enkä juonta tai hahmoja aio käydä mitenkään syvällisesti läpi. Lukekaa silti kuitenkin omalla vastuullanne, jos sinne on nyt joku spoileri eksynyt.

Pelasin Watch Dogsin tuossa vähän aikaa sitten läpi, ainakin tarinaosuuden ja tein minä jonkin verran sivutehtäviäkin. Aikaa tähän kului kuusi päivää ja ottaen huomioon, etten pelannut 24/7 vaan muutama päivä saattoi jäädä kokonaan välistäkin tai vähintäänkin vain muutaman tunnin pelaamiselle, joten peli oli tarinaosuudeltaan melko lyhyt. Toisaalta, siinä olikin vain viisi lukua, joskin viimeistä lukuun ottamatta niissä oli mukavan paljon tehtäviä.

Tarina oli kenties aavistuksen monimutkainen – pitäisi tehdä tämä jokin tietty asia, mutta matkassa tulee mutka A ja sitten B ja vielä C – ja jossain vaiheessa onnistuin kadottamaan sen punaisen langan tai vaihtoehtoisesti en muistanut, mihin tämä yksi pieni juttu liittyi, johon olin edellisenä päivänä jäänyt. Toistoakin siinä oli tehtävien osalta. Mutta onneksi jokainen tilanne oli ainutlaatuinen ja yksityiskohtainen – mikään takaa-ajo-, seurailu-, taltutus- tai pelastuskohtaus ei ollut samanlainen kuin edellinen.

Tarinan lisäksi Watch Dogsissa on tietysti hyvin paljon oheismateriaalia ja itsekin pääsin roistojen taltuttamisen ja uhrien pelastamisen makuun. Lisäksi olen häirinnyt muutamaa rikollissaattuetta ja rynnännyt muutamaan jengin piilopaikkaan opettamaan noille kovaa elämää käyville vähän tapoja. Pelissä on toki paljon, paljon muutakin. En tiedä vielä kuinka se toimii, mutta peliin pystyisi kuuleman mukaan myös lataamaan omaa musiikkiaan – siinä kun voi soittaa päähenkilön älypuhelimella musiikkia samalla kun seikkailee ympäriinsä.

Päähenkilönä pelissä on mies nimeltään Aiden Pearce, joka yrittää korjata menneisyytensä virheitä parhaan taitonsa ja tietonsa mukaan. Kun Aidenin perhe kuitenkin joutuu mukaan, siitä muodostuu pikemminkin kostoretki niitä kohtaan, jotka ovat joskus miehen perheelle vääryyttä tehneet. Uutiset, jotka seuraavat tiiviisti Aidenin matkaa pelin halki, puhuvat ”Kostajasta” tai englanninkielisessä versiossa ”Vigilante”:sta. Osuva nimi. Aiden on äärimmäisen hyvä hakkeri ja pystyy (hallintakeskuksen hakkeroituaan) hakkeroimaan mitä vain ympäristöstään – ohitse kulkevien ihmisten pankkitilejä rahaa saadakseen, höyryputkia, liikennevaloja aiheuttaen kolareita, ajoneuvoesteitä, nostamaan siltoja, poliisien helikoptereita ja erityisesti valvontakameroita.

Watch Dogsissa voi itse valita pelityylinsä. Itse arvostan sitä, ettei kaikkialle tarvitse mennä aseet paukkuen (vaikka on sekin mukavaa välillä) vaan voi lähestyä asioita myös huomaamattomammin ja tiputtaa vihollisia yksitellen esimerkiksi joko tarkkuuskiväärillä tai ympäristöä hakkeroimalla. Valvottuja alueitakin pääsee helposti tutkimaan kameroiden avulla.

Myös omat teot vaikuttavat siihen, kuinka muut kaupungin asukkaat reagoivat. Jos Aiden on tehnyt paljon pahaa, he saattavat soittaa poliisille, jolloin edessä saattaa hyvinkin olla vaikea tilanne, jos poliisivoimat ryntäävät kerralla päälle vahvistusten kera. Itse pelasin enemmän ”hyviksenä” ja kitkin rikollisuutta pois, jolloin sain lähinnä ihmisiltä vain huudahduksia ”Oh, look, look, that’s the Vigilante!” innostuneeseen sävyyn. Myös eräässä uutisessa mainittiin, että kaupunkilaiset suojelevat Aidenia, eivätkä halua antaa hänestä mitään vinkkejä poliisille. Sopii minulle.

En väittäisi tätä peliä mitenkään hankalaksi, siinä pitää vain oppia muutama niksi ja jos on pelannut esimerkiksi autopelejä aiemmin, siitä on huomattavasti hyötyä. Itse en ollut, joten opin kantapään kautta ja pienen ähinän kera, kun rikollinen pääsi taas karkuun vain siksi, että törmäsin huonoon aikaan seinään kaahatessani pitkin kaupungin katuja kaasu pohjassa. Hyvä on, kiukustuin myös silmittömästi yhdelle hankalalle taistelukohdalle pelissä, mutta kyllä sekin lopulta päättyi niin kuin piti – ei niin, että Aiden lentää kuolleena maahan, vaan siten, että vihollinen tekee niin.

Assassin’s Creediä paljon pelanneena jouduin muistuttamaan välillä itseäni, ettei Aiden ole yhtä ketterä kuin Ezio tai Connor tai Edward, mikä aiheutti välillä koomisiakin tilanteita. Tapahtuipa useammankin kerran niin, että tiputtauduin jostain kaiteelta alas ja etäisyys maanpintaan olikin sen verran suuri, että Aiden kuoli. Whoopsie. Tai vaihtoehtoisesti yritin kiivetä katolle suoraan seinää pitkin. Eipä onnistunut, ei edes ikkunalautoja hyödyntämällä.

Lyhyestä virsi kaunis: Pidin Watch Dogsista kovasti, olisi saanut olla tosin pidempikin. Suosittelen sitä kaikille, jotka pitävät hiiviskely-/toimintapeleistä. Ja tietysti täysi-ikäisyys on lain mukaan edellytys, onhan kyseisen pelin ikäraja 18+.

~ Michiyo

Elokuvailta

Maanantai-iltani omistin tahattomasti elokuville. Vuorossa olivat Jätä se! sekä Hellboy II: The Golden Army. Kahta erilaisempaa elokuvaa on vaikea löytää, joten seuranikin vaihtui kesken maratonin. Kuubalaisia sikareita poltteleva demoni veti sohvalle isäni, kun taas äitiäni kiinnostivat ihmissuhdesolmut.

Jätä se! -elokuva on alkuperäiseltä nimeltään He's Just Not That into You. Sen kantavana voimana on tähtinäyttelijöiden kaarti. Komedian ainekset syntyvät arkisesta sähellyksestä ja katsojille tarjoilluista tarkkaavaisista huomioista. Jo elokuvan alku kyseenalaistaa lausahduksen ”Rakkaudesta se hevonenkin potkii”. Onko ilkeiden sanojen takana tosiaan peitelty rakkaudentunnustus vai ainoastaan ikävä ihminen?

Elokuva esittelee seitsemän erilaista elämäntarinaa, jotka kietoutuvat toisiinsa. Jokainen henkilöhahmo edustaa myös ihmissuhteiden karikatyyreja: pettävä aviomies, avioliittoa janoava nainen, rakkautta välttelevä kyynikko…

Jätä se! toi mieleeni Hugh Grantin tähdittämän Notting Hillin. Leffa onnistuu tarjoamaan jokaiselle katsojalle jotakin – olipa tämä vapaa tai varattu. ”Jokaiselle jotakin” -periaate on myös elokuvan pikkuinen heikkous, eivätkä komedian sekaan murustellut viisauden sanat välttämättä avaudu ensimmäisellä katsomiskerralla. Toisaalta elokuva tuskin tahtoo tulla otetuksi turhan vakavasti. Mielestäni erittäin hienoa on se, että elokuva sopii melkeinpä kaikenikäisille katsojille. Makuuhuoneen ovat siis pysyvät suljettuina - eikä äidin ja tyttären yhteinen iltakaan katkennut vaivautuneisiin hetkiin.


Hellboy II: The Golden Army jatkaa vuonna 2004 ilmestyneen Hellboy-elokuvan tarinaa. Kun punainen sarjakuvapiru ilmaantui ensimmäisen kerran Suomen televisioruutuihin, muistan olleeni erittäin innostunut. Tuolloin olin jo nähnyt ohjaaja Guillermo del Toron elokuvan Pan’s Labyrinth.

Vuonna 2008 teatterilevitykseen päässyt Hellboy 2 on täynnä toimintaa. Maailma on vaarassa, kun haltiaprinssi Nuada palaa vuosisatojen jälkeen kansansa pariin ja alkaa vaatia elintilaa maailmasta, jonka ihmiskunta on turmellut. Parhaiten tämä onnistuu kuolemattomien metalliolentojen – kultaisen armeijan – avulla.

Tarinamme sankarit ovat tutut Hellboy, pyrokineetikko Liz Sherman sekä vesiolento Abe Sapien. Jatko-osa tuo kuitenkin mukanaan uuden tuttavuuden Johann Krausin, jonka saksalainen sielu asuttaa tyhjää sukelluspukua. Nelikko on autuaan tietämätön uhkaavasta vaarasta ennen kohtaamistaan hammaskeijujen kanssa. Del Toron luomat pikkuolennot ovatkin kaikkea muuta kuin lastensatujen suloiset keijukaiset. Ne ovat ilkikurisia otuksia, jotka luottavat joukkovoimaan. Tietty ne rakastavat hampaita – mutta kalvavat sitä ennen lihat uhriensa luiden ympäriltä.

Del Toron luoma maailma on noudattelee Pan’s Labyrinthin maisemia. Sen olennot ovat yhtä aikaa kiehtovia mutta pelottavia ilmestyksiä. Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleillakin esitetystä faunin labyrintista Hellboy poikkeaa kuitenkin räjähtävällä toiminnallaan ja räiskyvällä huumorillaan. Eräässäkin kohtauksessa rakkaudentuskista kärsivä kaksikko Hellboy ja Abe päätyvät oluttölkkien rohkaisemina tulkitsemaan rakkauslaulua kehnona duettona.

Ennen tähän elokuvaan pureutumista suosittelen kurkistusta del Toron maailmaan. Vaikka leffa onkin suoraa jatkoa edeltäjälleen, ei sen tunteminen ole lainkaan välttämätöntä kultaisen armeijan seurasta nauttimiseksi.

~ Aeterna