*Luethan tämän tekstin vasta elokuvan nähtyäsi*
Satujen maailma on viime vuosina karannut elokuvakankaille, olipa kyseessä Liisa Ihmemaassa, Lumikki tai Ihmemaa Oz. Angelina Jolien tähdittämä Pahatar jatkaa satuelokuvien sarjaa erittäin onnistuneesti. Sen tarinassa on havaittavissa yhtymäkohtia elokuvan Oz the Great and Powerful kanssa, jonka mukaan Wicked Witch ei alun perin ollut lainkaan ilkeä, vaan ajautui pahuuden teille ulkoisista seikoista. Sama kuvio toistuu Pahattaressa. Mielenkiintoista sinänsä, miten naisen ajautuminen julmuuteen johtuu ennen kaikkea miehen petoksesta ja pettymyksestä rakkauteen.
Ihailin Pahatar-elokuvan keijuvaltakunta Moorsia. Sen uskomaton kauneus heräsi eloon 3D-kokemuksena. Keijut ovat tunnetusti satuhahmoja, joille annetaan mitä erilaisimpia olemuksia tarinasta riippuen. Pahatar-elokuvan taruolennot sopivat maailmaansa, eivätkä ne näyttäneet lainkaan tietokoneanimaatioilta.
Itse rakastuin elokuvan alkuhetkiin. Pieni Pahatar oli lumoava näky, kun hän lenteli puiden yläpuolella, syöksähteli kallionkolojen läpi ja käpertyi illan tullen puuhun uinumaan. Olisin voinut seurata häntä jopa kokonaisen elokuvan verran! Vaan kuinka pieni suloinen neito oli saanut nimekseen Pahatar ja miksi hän erosi ulkonäöltään valtavasti muista valtakunnan asukeista?
Tarinallisesti elokuva alkoi edetä, kun Pahatar menetti siipensä. Hänen tuskansa kiteytyi Angelina Jolien kammottavaan huutoon. Pahattaren varomaton luottamus ihmismieheen oli riistänyt hänen elämänsä suurimman ilon, lentämisen lahjan. Oliko hän edes keiju ilman siipiään? Hän päätti, ettei antaisi yhdenkään ihmisen satuttaa itseään tai kaltaisiaan. Pahattaren ulkoinen menetys (siivet) tukeekin tämän sisäistä menetystä (elämänilo ja luottamus).
Uskaltaisin väittää, että Jolie on loistavimmillaan juuri mustanpuhuvana Pahattarena, jonka kostonhalulla ei ole rajoja. Kuitenkin elokuvassa on nähtävissä Pahattaren kasvava lempeys: hän huolehtii Ruususesta kuin omasta tyttärestään. Kenties edes Pahatar ei voi vastustaa Auroralle suotua lumovoimaa?
Elokuvassa vahvana teemana on ihmisen pahuus, vallanjano ja itsekkyys. Se piirtyy selkeästi esiin kuningas Stefanissa. Mies ajautuu vuosien varrella hulluuteen ainoana päämääränään keijuvaltakunnan hävittäminen sekä Pahattaren tuhoaminen. Ihmisten paatuneisuutta korostetaan myös roolituksella: kuningasta ei ole turhalla komeudella pilattu. Hänen linnansakin on synkkä ja kolkko rakennelma. Katsojan sympatiat kääntyvätkin automaattisesti vääryyttä kokeneen Pahattaren puolelle.
Tällainen hyvä-paha-asetelma on hyvin tyypillinen saduissa. Kenties ihmistenkin motiiveja olisi voitu tuoda esiin, edes jollakin tasolla. Olihan kuningas Stefan loppujen lopuksi isä, joka tahtoi suojella tytärtään hinnalla millä hyvänsä. Tämä hinta osoittautui kuitenkin liian korkeaksi.
Tiedän, että Pahattaren matka hyvyydestä pahuuteen ja takaisin jakaa mielipiteitä. Kenties nykyajan sadut tahtovat esittää mahdollisuuden ”parannukseen”. Itse Ruusussatuunkin elokuva ottaa välimatkaa. Kuitenkin aina-niin-auvoinen Ruusunen ja hänen komea prinssinsä ovat liki täydelliset jäljitelmät Disneyn vuosien takaisesta animaatiosta, mikä häiritsi minua suuresti. Oliko prinssin hevosenkin pakko olla valkoinen...?
Olisin kaivannut Ruususen rooliin jonkin muun näyttelijän kuin Elle Fanningin, jonka kasvot (tai vähintään hänen sisarensa kasvot) olen nähnyt lukuisia kertoja eri elokuvissa. Ruususen muuttumaton ja perinteikäs hyveellisyys ei tehnyt hänestä myöskään erityisen kiinnostavaa hahmoa. Kenties näin tahdottiin varmistaa, ettei hän kilpaile elokuvan pääosasta Pahattaren kanssa.
Aivan ihastuttavia tilanteita elokuvaan syntyi kuitenkin Ruususen lapsuudesta. Saipa Angelina Jolie nostaa syliin oman tyttärensä, "pikku rumiluksen": tämä kun oli ainoa, joka ei pelännyt äitinsä tummanpuhuvaa olemusta!
Elokuvan loppu kääntyi mielestäni liialliseksi toiminnaksi ja synkiksi taistelukohtauksiksi. Elokuvanautintoani häiritsi myös jatkuva vertailu, jota kävin tahtomattakin mielessäni: ”Noudatteleeko elokuva satua tässä ja tässä suhteessa…” Samalla tunsin pelkoa loppuratkaisusta: en tahtonut nähdä Pahattaren nujertamista. Onneksi pelkoni osoittautui turhaksi.
Mielestäni elokuvasta olisi voitu luoda jopa aivan omanlainen satunsa. Se olisi voinut olla toimiva kokonaisuus ilman Auroran kiroustakin. Jolien upean laulun olisin myös tahtonut kuulla itse elokuvassa, en ainoastaan lopputekstien aikana.
~ Aeterna
Hienoja yksityiskohtia olet nostanut esille tässä arvostelussa. Kiva, että joku on ajatellut elokuvan tapahtumapaikkojakin siltä kantilta, miten ne liittyvät hahmojen luonteisiin tai siihen, millaisina hahmot esitetään jne.
VastaaPoistaItse en tiedä Pahattaren (tai Maleficentin - kuten itse tapaan ennemmin sanoa) alkuperäisestä tarinasta juuri mitään. Olen nähnyt vain Disneyn tulkinnan, ja olinkin siksi innokas näkemään "saman tarinan" kerrottuna Maleficentin, ikonisen pahiksen, näkökulmasta. Disneyn Pahatar on (ainakin suomidubin mukaan) "kaiken pahuuden rakajastajatar". Minusta olikin virkistävää saada nähdä Pahatar, jonka pahuudelle on oikeasti jokin kunnollinen syy - ei vain silkka pahuuden rakastaminen. Angelina Jolien esittämä Pahatar janoaa kostoa, mikä saa hänet tekemään pahoja asioita. Tämä Pahatar ei ole paha vain, koska sattuu nyt olemaan paha ja tykkäämään pahuudesta. Hän on katkera ja päättää satuttaa päähenkilöä, koska tämä tuntuu olevan sopiva kohde hänen kostolleen. Disneyn Pahattarella ei mielestäni mainittu olleen mitään erityistä syytä juuri Ruususen kiroamiselle. Ellei sitten se, ettei häntä kutsuttu juhliin? ;D
Joka tapauksessa Maleficent-elokuva oli mielestäni ihan mukiinmenevä, mutta ei tehnyt sen suurempaa vaikutusta - kuten olin uumoillutkin. En ole useinkaan hirveän toiveikas näiden vanhojen satujen pohjalta tehtyjen remake-leffojen suhteen. Maleficent ei onneksi yrittänyt olla mikään eeppinen toimintaseikkailu eeppisessä fantasiamaailmassa, vaan oli kauniin inhimillinen tarina siitä, miten kerran petetyksi joutunut Maleficent saa uuden mahdollisuuden kokea tosirakkauden hivenen erilaisessa muodossa, yllättävässä muodossa. Elokuva oli visuaalisesti kaunis ja siinä oli monia sydäntä sykähdyttäviä hetkiä, joista voisin nimetä monta oikein listaksi asti. Sitten taas toisaalta mukana oli toki monia asioita, joita haluaisin kritisoida ja jotka tuntuivat täysin turhilta ja rasittavilta suorastaan. Tietysti prinssi ja Ruususen kasvattaneet kolme keijua ovat niin ikonisia, ettei niitä olisi voinut jättää pois, vaikka keijut olivat mielestäni ihan sietämättömän rasittavia koheltaessaan ja kuluttaessaan leffan pyörimisaikaa kaikkeen turhuuteen, anteeksi vain, just my opinion ;D Ja prinssin rooli oli varsin vähäinen ja turha - kaiketi koko hahmon tarkoituksena oli vain hämätä katsojia (Maleficent teki frozenit ;D )... Ja kuningas Stefanin hahmo tuntui aluksi todella kiinnostavalta mutta ei loppua kohden onnistunutkaan olemaan järin uskottava... Tai itseäni ainakin häiritsi se, että alun perin Maleficentia rakastaneesta henkilöstä piti tehdä se leffan paatunein pahis, joka lopulta muistaa enää vain kostonsa ja on kokonaan unohtanut vaimonsa ja jopa tyttärensä, jota piti alun perin suojella kaikelta pahuudelta. Kuka tietää - ehkei kunkku sitten koskaan oikeasti rakastanutkaan Maleficentia, kun hän niin armottomasti koetti keijunaisen tappaa jopa silloinkin, kun Maleficent itse antoi kunkulle mahdollisuuden perääntyä saadessaan tilaisuuden tappaa tämän..? *shrug*
Anyway, kiitos tästä arvostelusta ;D En tiedä, vinkkasiko Michiyo tekemään tämän vai teitkö ihan, koska teki mielesi, mutta kiva nyt kuitenkin että teit, koska minä ainakin halusin kuulla/lukea muidenkin mielipiteitä Maleficent-leffasta ja tiesin odottaa hyvää tekstiä, jos esim. sinä sen kirjoittaisit ;3
Wippii! Pikku blogimme sai ensimmäisen kommenttinsa. Kiitokset sinulle! :3
PoistaOlet aivan oikeassa. Satujen pohjalta ei ole helppo tehdä elokuvia. Ovathan ne perinteisiä tarinoita, joita on toisteltu meille pienestä pitäen. Kun koko yleisö tuntee juonen, on vaikea lähteä muuttamaan sitä. Hankaloittava seikka on lisäksi se, että satumaailma on niin pelkistetty: hyvä ja paha ovat toistensa täydelliset vastakohdat. Nykykatsojat eivät myöskään arvosta liiallista moraalisaarnaa valkokankaalla, vaikka sellaiset satuihin kuuluvatkin.
Frozen-leffa kävi minunkin mielessäni, kun mietin elokuvan tulkintaa tosirakkaudesta. Frozenissa ratkaisu tuli minulle yllätyksenä - jotenkin odotin animaatiolta perinteistä "prinssi löytää prinsessansa" -tarinaa. Sinänsä Frozenin myötä tuo tulkinta oli hieman "käytetty", mutta olihan se mukava päätös Pahatar-leffallekin.
Minuakin häiritsi kuningas Stefanin vaiheittainen muodonmuutos - ja ennen kaikkea hänen kuolemansa. Kummallista sinänsä, että usein elokuvissa valitaan hahmon kuolema ennemmin kuin hänen parannuksensa/muunlainen katoaminen kuvioista. Minusta se ei olisi ollut välttämätöntä, tälläkään kertaa. Ja vaikka kyseessä oli Auroran isä, tyttösen reaktio tämän kuolemaan sivuutettiin lähes täysin.
Täytyyhän minun myöntää, että Michiyo vinkkasi! :D Arvostelu oli kyllä omissa aikeissani, mutta hänpä minut siihen lopulta innosti.
Kiitokset vielä, että jaoit mielipiteitäsi täälläpäin. On aina mukavaa lukea niitä! :3