Työmaailma

 

 

 

Työnteko on maailma, joka vie mukanaan. Se valtaa suurimman osan vuorokaudesta ja virittää ajatukset suorittamiseen. Tunnit lipuvat ohitse erilaisten askareiden parissa. Kiire yllättää silloin kun sitä ei osaa odottaa. Yksikään päivä ei ole samanlainen kuin toinen.

Minulla on valtavasti opittavaa ja toisinaan jopa pelkään saamaani vastuuta. Kaikkia virheitä ei hyväksytä. Joskus olen pelkästään väärässä paikassa väärään aikaan. Silloinkin yritän pitäytyä myönteisyydessäni.

Minä nautin työstäni, työyhteisöstänikin. Mutta aina en voi paeta alemmuudentunnetta. Olenhan minä hierarkkisen organisaation hännänhuippu. Mietin, arvostetaanko minua. Millaisena minut edes nähdään? Olenko ystävällinen, ammattitaitoinen ja miellyttävä vai pelkästään höpsö säheltäjä, joka kuvittelee itsestään liikoja? Kenties jäänkin vain sihteeriharjoittelijaksi; yhdeksi lukemattomista.

Kuitenkin muistutan itselleni: tämä harjoittelu on tilaisuus ja mahdollisuus minulle. Siitä tahdon iloita! Vasta nyt huomaan kesätyökokemukseni edut ja äitini vaativuuden suomat opit. Minun ei ole tarvinnut aloittaa kaikkea lähtöpisteestä. Monia asioita olen oppinut jo aiemmin.

Kuluneen viikon aikana olen tehnyt kahvitilauksia ja kopioinut satoja sivuja paperia yhteen ainoaan kaksituntiseen kokoukseen. Olen juossut lähikaupoissa kokoustuotteiden perässä, raahannut litrakaupalla kahvimaitoa ja mutustanut tyytyväisenä ylijääneitä kokousherkkuja. Olen ollut tekninen sihteeri ja kirjoittanut muistioita. Tätä kaikkea olen ammatiltani toivonutkin.

Olen viipyillyt aamuisin kahvihuoneessa kuunnellen työtovereiden erikoisiakin juttuja. Olen pakottanut kurkustani alas niin kahvia kuin teetä. Olen sijaistanut johdon assistenttia ja ihmetellyt hänen huoneensa sisustusta: Kaikkialla on hellyttäviä yksityiskohtia - maskotteja tai tarroin koristeltuja toimistotarvikkeita. Olen miettinyt kuinka erilaisia olemme - hän värikkyydessään ja minä harmaudessani. Kerran olen jo taistellut kyyneleitä vastaan, kun hän on läksyttänyt minua. Olen painanut kynteni tiukasti kämmenten ihoon ja pyristellyt vastaan polttavaa tunnetta silmäkulmissani. Muilla kerroilla olen tyytynyt painamaan pääni. Minä ymmärrän. Minä opin.

Olen kamppaillut tottelemattoman kellokorttini kanssa ja nauttinut lounaasta, joka sisältää tuoretta leipää. Olen katsellut ikkunan läpi suihkulähteelle ja miettinyt, millaiseksi perinteikäs kaupunkimaisema muuttuu talven myötä. Olen kiirehtinyt raitiovaunuihin, kulkenut mukulakivikatuja. Olen tehnyt pitkiäkin päiviä. Saapuessani kotiin tuskin ehdin syödä ennen kuin joudun matkaamaan sänkyyn. Aamuni ovat aikaisia.

Minulle työnteko tuo kaivattua vaihtelua opiskelulle. Jo kotimatkalla saan unohtaa päivän kiireet. Minun ei tarvitse kantaa tekemättömien töiden taakkaa kotiin saakka. Kuitenkin illat jäävät lyhyiksi. Mietin, kuinka saan sovitettua elämäni eri osa-alueet yhteen. Ehdinkö antaa tarpeeksi aikaa perheelleni ja ystävilleni? Puhelenko liikaa työpäivieni tapahtumista? Äitini on onnellinen, että viihdyn työssäni. Sanothan äiti, jos en ehti auttamaan sinua tarpeeksi kotitöissä ja pyydäthän minua jäämään seuraksesi, jos tahdot tehdä jotakin yhdessä? Entäpä ystäväni? Annatteko anteeksi poissaoloni sosiaalisesta mediasta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä? Annatteko anteeksi väsymykseni ja kaukana laukkaavat ajatukseni?

Tämän työharjoittelun myötä saan kartutettua rahaa oman asuntoni hankintaan. Kenties jo reilun vuoden päästä löydän itseni oman katon alta. Se tuntuu yhtä aikaa suurenmoiselta unelmalta vapaudesta kuin yksinäisyyden värjäämiltä illoilta. Elämä on muutoksia täynnä.

Tällainen oli ensimmäinen työviikkoni.

- Aeterna

P.S. Sinulle, jota en tunne ja jonka elämäntilanteesta en tiennyt ennen tätä päivää, tahdon toivottaa kirkkaampaa huomista.

Michiyon vaateshoppailut

Kävin ensimmäisen työviikkoni ohella myös kahtena (teknisesti ottaen kolmena, mutta siitä yhdestä kerrasta ei tullut yhtään mitään, yksin shoppailu on niin puuduttavaa ettei sitä jaksa) kertana läheisessä kauppakeskuksessa shoppailemassa. Tiistaina kävin Aeternan kanssa ja keskiviikkona äitini.

En ole koskaan ollut mikään hyvä shoppailemaan vaatteita. Paitoja kun lähinnä etsin, niin naisten paidoissa on usein aivan liian leveä kaula-aukko ja kesäpaidat ovat aivan liian ohuita ja niistä näkyy inhottavasti läpi. Itse kun en näe pahemmin järkeä pistää mitään toppia jonkun paidan alle. Miesten paidat puolestaan ovat poikkeuksetta liian isoja ja kun kerta jotain töihin sopivaa etsin, niin en voinut hautautua mihinkään telttaan kuten yleensä teen.

Alla muutama kuva paidoista:



Hyvä on, myönnetään, en voinut olla menemättä Dressmanniin ja hankkimatta lyhythihaista kauluspaitaa.



Lähikuvaa keskimmäisestä paidasta ylhäällä olevasta kuvasta.



Ei mitenkään tarkoituksella ylivalaistettu kuva, mutta käyhän se näinkin. Viimeinen sana on "True" jos siitä ei meinaa saada selvää.

 

Lisäksi mukaan tarttui myös tummansininen perus t-paita, mutta siitä ei ole kuvaa - ja siksi ei ole tarkempaa kuvaa taustalla näkyvästä mustakaan, sekin on vain perus t-paita ilman tekstiä tai muutakaan katseenkiinnittäjää.

 

Ja koska minulta pyydettiin myös jonkinasteista raporttia ensimmäisestä työviikosta, pistän senkin tähän samaan sitten. Eipä siitä oikeastaan ole paljoakaan kerrottavaa: joka päivä herään kuudelta (give or take 15 minutes, depending whether I need to take the dog out or not), menen bussilla töihin ja olen töissä klo 8-16. Tuohon kahdeksaan tuntiin mahtuu puhelin- ja sähköpostineuvontaa yrityksille erinäköisissä IT-asioissa, joiden vaikeustaso vaihtelee paljon. Esimerkkinä helpoin, joka on tullut tähän mennessä vastaan, on ollut tyyppiä: "Mun joku tää kuvake on kadonnu tästä työpöydältä, miten mä saan sen takas..." Toinen ääripää menee sitten yli oman ymmärryksen, onneksi en ole sentään siellä yksin. Toistaiseksi on ollut ihan mukavaa, vaikka muutama stressaava tilanne onkin jo ennättänyt olla, kun on monta kriittiseksi luokiteltua asiaa yhtä aikaa meneillään kaikilla.

 

~ Michiyo

 



Lue tämä: The Glass Casket

Alkuperäinen kuva


"The funeral should have been the next day. The town elders would have performed the rites, her body, pale as marble, covered in the funerary shroud. She should have been laid up on Cairn Hill, stones carefully arranged atop her resting spot.

The were the things that ought to have been done. But sometimes things don't go as planned."

- The Glass Casket; takakannen teksti


The Glass Casket on sekoitus kansantaruja, kauhua ja mysteerejä. Romaanin päähenkilö Rowan Rose on nuori nainen, joka asuu pienessä kylässä synkkien metsien ja vuorten ympäröimänä. Kirjan ensi sivuilta lähtien selittämättömät kuolemat seuraavat toisiaan. Kuka - tai mikä - voi käydä raakalaismaisella tavalla kyläläisten kimppuun niin metsän pimennossa kuin kotitalon suojissa?

Kirja on kirjoitettu upeasti. Templeman on opiskellut englannin kieltä yliopistolla, ja se näkyy hänen kirjoitustavassaan. Hän kykenee kuvailemaan tapahtumia kauniin karmaisevalla tavalla. Myös henkilöhahmot ovat uskottavia ja heidän maailmankuvansa on aikakausisidonnainen. Erilaisilla uskomuksilla on vahva sija kyläläisten sydämissä: Metsissä ei kuljeta öisin pahantahtoisten olentojen pelossa. Oma lisänsä kirjan lukuihin tuovat otsikot, jotka on nimetty tarotkorttien ison arkanan mukaisesti.

Tämä kirja jäi vainoamaan minua jokaisen lukuhetkeni jälkeen. Näkymättömän uhan tunne pääsi ihoni alle. Levoton mieleni jäi askartelemaan tarinan pariin ja jokaisen sopivan tilaisuuden tullen tahdoin palata jatkamaan lukemista. Valitettavasti kirja loppui melko yllättäen: viimeisillä sivuilla tapahtumat etenivät poikkeuksellisen nopeasti ja päätös oli lähes helppo - tai kenties vain toivoin, ettei romaani saisi lainkaan päätöstä!

"He stared at her face, more perfect in death even than it had been in life. Her dark eyes were wide and fixed on the stars above - stars that seemed to have come out simply to witness her death, clearing the clouds aside that the moonlight might make her lovely one last time."


- A.

Aeternan viikkohaaste: jälkisanat

Viimeisen eheän lomaviikkoni ahmaissut kirjoitushaaste sai eilen päätöksensä. Nyt kurkistan taakseni ja pohdin hieman omia tuntemuksiani.

Ensimmäisenä päivänä olin vakuuttunut siitä, että olin tehnyt suuren virheen haastaessani itseni kirjoittamaan. Tekstiä ei syntynyt. Mieleni oli aivan tyhjä. Yritin tavoittaa Beccan I'm ALIVE! -biisin ja oman tekstini välille täydellistä vastakkainasettelua - olihan kyse Autumn Rosen kuolemasta. Toisaalta yritin saada hahmoon nuoren opiskelijan elämänjanoa ja seikkailunhalua kappaleen innoittamana. Sulkakynästä tuli murha-ase. Kenties tekstissä on havaittavissa hienovaraista symboliikkaa - olihan kirjoittaja tuolla hetkellä varma, että oli tehnyt kohtalokkaan erheen "kynään tarttuessaan" ja haasteeseen lähtiessään.

Tiistain teksti luonnistui yläasteaikoina syntyneisiin hahmoihin nojaten. Mielikuvituksellinen maailma oli helppo luoda - fantasia on genrenä omaa mukavuusaluettani. Nuoren Tiu'un näkökulmasta kirjoitettu teksti sai kuitenkin lähes lapsenomaisen sävyn - kenties kyseessä olikin satu? Oli valloittavaa tarkkailla maailmaa kissansilmien takaa.

Keskiviikon teksti onkin herättänyt blogissa keskustelua. Se oli melkoinen loikka omalta mukavuusalueeltani. Olen aina vierastanut puhekielisyyttä omissa teksteissäni ja jatkuva vittuilu särähtää korviini arjessa. Teksti syntyi samaisen aamun pelikokemuksen pohjalta, mutta venytin tapahtumat tietoisesti äärimmilleen. Siten syntyi asetelma minäkertoja vs. maailma.

Neljännen päivän tekstiini yritin hakea intiaaninäkökulmaa. Pahoin pelkään, että ajauduin ennemmin fantasian kuin westernin puolelle. Teksti jäi lyhyeksi, mutta sen kirjoittamisesta jäi lämmin tunne. Karhunsydämen ja Tanssivan sateen sisarussuhde oli sangen ihanteellinen.

Viimeinen teksti haki piirteitä nuoruuden ihastuksista. Ajatus draamasta kytkeytyi mielessäni välittömästi ihmissuhdesolmuihin - ja tässä tapauksessa rakkauteen. Yritin tavoitella tekstilläni katsausta syömishäiriöisen todellisuuteen. Sen sanoma jäi kuitenkin melko laihaksi. Olen aina ollut hyvin kiintynyt asetelmaan "sinä ja minä". Minusta on hyvin luontevaa kirjoittaa minäkertojasta, joka tarkkailee ulkopuolista sinää. Kenties kyseessä on oman kirjoitustaitoni puute tai kenties näkökulma heijastelee tapaa, jolla itse katselen maailmaa. En koskaan kyllästyne kuulemaan erilaisten ihmisten elämäntarinoita.
   
Alun perin haasteidea syntyi Tumblr-tuttavuuteni innoittamana. Ruotsalainen ystäväni kirjoittaa joka päivä ja on antanut minun lukea erinomaisia tekstikatkelmiaan. Viime aikoina olen lukenut nuorille suunnattuja fantasiakirjoja ja seuraillut myös erilaisten ihmisten kirjoittamista. Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että kuka tahansa pystyisi kirjoittamaan kokonaisen kirjan. Lähipiirini on täynnä taidokkaita ja mielikuvituksellisia kirjoittajia. Kyse on ainoastaan kärsivällisyydestä ja kirjoittamisajan löytämisestä.

Katsellessani viikon aikana kirjoittamia tekstejäni en ole täysin tyytyväinen. Vaikka tiedän kehittyneeni kirjoittajana viime vuosina ja olen ilahtunut siitä, kuinka olen oppinut leikkimään sanoilla, näen teksteissäni edelleen paljon korjattavaa. En osaa sanoa, mikä teksteistä on onnistunein tai puhuttelevin. Sen voi jokainen lukija päättää itse.

Kannustan muitakin ryhtymään tällaiseen haasteeseen. Minulle se oli hyvin palkitseva. Alkukankeuden jälkeen kirjoittaminen alkoi sujua. Huomasin myös, että tahdon jatkossa sisällyttää teksteihini yhteiskunnallista sanomaa. Näissä sitä ei juuri ollut. Jatkossa yritän myös ylläpitää kirjoitusintoani - kirjoittaminen on minulle eräänlaista terapiaa; tapa käsitellä ympäröivän maailman outouksia ja hienouksia.

Uskon, että olen näiden tekstien myötä täyttänyt blogimme hyvin yksipuolisilla ja epätavallisilla teksteillä. Nyt onkin aika päästää ääneen Michiyo, joka pääsee kuvailemaan ensimmäisen työviikkonsa tapahtumia.

Kuitenkin tahdon vielä kiittää harvinaislaatuista vierasta, joka saapui luokseni kotiseutumatkalle tiistaina. Oli erittäin mukavaa nähdä sinua! <3 Tiedän nyt, että seuraat tätä blogia, vaikket lukijaksi ole liittynytkään! Vaikka retkesi pääkaupunkiseudulle epäilemättä tuhosi jalkasi, minulla oli aivan liian hauskaa - viimeistään silloin, kun Freyda Halla ryhtyi jahtaamaan villiintyneitä minotaureja!

Näiden tekstien myötä toivotan (jo etukäteen) Michiyolle - ja Bogeylle - Erittäin Hyvää Nimipäivää!

Terkuin

A.

Aeternan viikkohaaste: 5. päivä



5 PÄIVÄÄ - 5 TARINAA

Hello - Draama - Tuoli

 



Tuijotan sinua häpeilemättömästi maantiedon oppitunnilla. Luokkahuoneen hämärässä kukaan ei huomaa, kuinka lasken katseellani selkärankasi nikamia. Ne ovat kohonneet näkyviin kuluneiden kuukausien aikana, aivan kuten sydäntäsi varjeleva kehikko sekä kuihtunutta olemustasi kannattelevat luut.

Mietin, onko kukaan huomannut ulkonäössäsi tapahtunutta muutosta. Ovatko ystäväsi havainneet, kuinka jokainen pudottamasi kilogramma on vienyt mukanaan palan sielustasi? En ole nähnyt sinun hymyilevän viikkoihin. Et ole nauranut kuukausiin. Sinä kärsit elämäsi jokaisena päivänä. Edes nyt, istuessasi lakatulla puuistuimellasi, et kykene löytämään ulospääsyä ajatustesi noidankehästä.

Tahtoisin tietää, millaista elämäsi todella on. Annan ajatusteni kulkea hetkiin, jolloin lepäät uupuneena valkeaa posliinia vasten. Tiedän, että vain hetki sitten olet kohottanut sormet kurkkuusi, haudannut ne syvälle ruokatorveesi ja taittunut kaksin kerroin. Kun pahoinvoinnin aallot ovat pyyhkäisseet ylitsesi, silmiisi on kohonnut kyyneleitä. Sinulle tämä on välttämättömyys. Tahdot, että kehosi on aivan yhtä ontto kuin sielusi. Varmistat, ettei kukaan saa tietää, kuinka vatsahapot polttavat kurkussasi. Et kerro kenellekään, mitkä ovat ne ruoat, jotka maistuvat paremmalta tullessaan ylös kuin mennessään alas.

Tiedän, että tahdot tulla kauniiksi. Ymmärrän, että tahdot olla ylpeä omasta ulkonäöstäsi. Tälle kilpajuoksulle vaakaa vastaan ei kuitenkaan näy loppua. On mahdotonta luopua tavoista, jotka kannattelevat arkeasi. Et voi olla palaamatta tarkistamaan vaa’an lukemaa joka aamu ja ilta, sillä jokainen tiputettu gramma on voitto. Silti peilikuvasi heijastus on kylmä ja muuttumaton. Kadonneet ongelmakohdat korvautuvat uusilla. Kuukausittaista verenvuotoa ei tarvitse enää kestää. Väsymys on alituinen vieras siinä missä nälkäkin. Ihmisten huomautukset menetetyistä kiloista satuttavat. Kadonneet ruoka-annokset ovat salaisuuksia, jotka eivät kuulu muille.

Voisinpa kertoa sinulle, miten kaunis olet silmissäni. Yksikään kilo ei määritä sinun tärkeyttäsi minulle. Saisinpa sinut kuulemaan sanani. Saisinpa sinut uskomaan niiden merkityksen. Nytkin tahtoisin tulla luoksesi ja sulkea sinut syliini. Tiedän, etten voi rakastaa sinua eheäksi. Silti toivon, että saisin tuoda päivääsi ohikiitävän unohduksen hetken. Kuitenkin tiedän: välillämme on pohjaton kuilu. Me emme tunne toisiamme. Me emme ole koskaan tavanneetkaan.

Kun oppitunti päättyy, hymyilen sinulle epävarmana. Et edes huomaa minua, sillä ajatuksesi ovat toisaalla. Ne kiertävät armotonta kehää yhä uudelleen ja uudelleen. Kun nykäisen hihaasi, säpsähdät hereille. Olen taittanut kilometrien matkan. Hetken olemme saman tienviitan äärellä matkalla vastakkaisiin suuntiin.

Pyydän sinua seurakseni ruokalaan. Tarjoan hätäisen selityksen tekemättömästä parityöstä. Hetken haet katseellasi pakotietä. Huulesi tapailevat jo tekosyitä. Epäröit. Viimein kohautat harteitasi ja suuntaat käytävään. Melkein kadotan sinut ihmispaljouteen.

Kun saavumme ruokalaan, silmäilet haluttomasti ruokia, jotka ovat tarjolla valtavissa metallivuoissa. Tyydyt salaattiin. Minäkin jätän pääruoan väliin. En usko sen pysyvän sisälläni.

Yritän virittää keskustelua välillemme. Epäonnistun surkeasti. Kun paitani hiha vetäytyy huomaamattani ylöspäin ja paljastaa käsivarteeni piirtyneet jäljet, katsot minua ensimmäistä kertaa. Kohtaan katseesi päättäväisesti, kerään kaiken rohkeuteni ja kuiskaan: ”Sinä olet kaunis.”

Hetken näytät nolostuneelta ja varautuneelta. Tiedän, kuinka sulattelet sanoja sisimmässäsi. Tiedän myös, ettet todennäköisesti tunne minkäänlaista vetoa minua kohtaan ja saatat jopa pitää minua mielenvikaisena. Sillä ei ole merkitystä. Mitä ikinä käykään, tahdon sinun tietävän, etteivät sairauden värjäämät näkemyksesi vastaa todellisuutta. Lasken katseeni lautaselleni ja alan nakerrella leipääni.

En näe, kuinka hämmentynyt hymy kohoaa huulillesi.


Huomenna tiedossa vielä lyhyt yhteenveto tästä "projektista".

- A.

Aeternan viikkohaaste: 4. päivä

 

5 PÄIVÄÄ - 5 TARINAA

Chasing The Dragon - Western - Eläintarha

 

 

 

”Mikä painaa mieltäsi, pikkukorppini?” Karhunsydän kysyy istuutuessaan rinnalleni kallionkielekkeelle. Pudistelen päätäni ja kohautan harteitani.

”Etiäisiä.”

Karhunsydämen kasvoille kohoaa huolestunut ilme ja hänen kulmansa vetäytyvät yhteen. Kun katson häntä, en voi olla hymyilemättä salaa. Vaikka veljeni on saavuttanut jo miehuutensa ja löytänyt itselleen Maan tyttären, hänessä asuu edelleen lapsuuden henkäys. Heimomme tietäjät tapaavat sanoa, ettei ominaisuus katoa Karhunsydämeltä koskaan. Vaikka tämä onkin hurja soturi, tässä asuu valtava lempeys ja hyväsydämisyys. Hän todella on Karhun hengen poika.

”Oletko kertonut tästä Kehräävälle Käärmeelle?” Karhunsydän kysyy lopulta. Hän kuiskaa heimomme shamaanin nimen äärimmäisen kunnioittavasti.

Nyökkään hyväksyvästi ennen kuin annan katseeni lipua kaukaisuuteen. Tiedän, että vuoristojen tuolla puolen sama aurinko valaisee valkean miehen asuinsijoja. He ovat vallanneet yhä suuremman osan esi-isiemme metsästysmaista. Monet alueen heimoista ovat nousseet heitä vastaan. Kuitenkaan he eivät ole kyenneet syrjäyttämään tunkeutujia, joiden majat ovat neljäkulmaisia onkaloita ja joiden eläimet ovat häkkeihin kahlitut. He eivät kunnioita Maata eivätkä esi-isiään. Se surettaa ja suututtaa meitä.

”Tahdotko jakaa, mitä Äiti Maa ja Isä Taivas sinulle näyttivät?” Karhunsydän kysyy nyt. Hänen äänessään on levottomuutta. Hän ei tunne henkien teitä. Ne ovat hänelle vieraita ja vaaroja täynnä. Hänellä ei ole näkemisen lahjaa. Hän ei syntynyt Kuiskaavien Tähtien alla.

Pudistelen päätäni jälleen ja lasken käteni hellästi hänen käsivarrelleen. Eleeni saa jännityksen vetäytymään hänen kehostaan, jonka karheaa ihoa kuvittavat kiemurtelevat tatuoinnit. Karhunsydän ja Kuunlilja solmivat pian liittonsa. Olen onnellinen veljeni puolesta. Peitän huolellisesti murheeni, jonka näkyni ovat herättäneet.

Mietin hetken omaa tulevaisuuttani, josta muotoutuu hyvin erilainen kuin veljeni kohtalosta: Minä olen Tanssiva Sade. Eräänä päivänä kuun ja auringon kierron suoman viisauden myötä olen kyläni henkiopas. Tuokoon lahjani mahdollisuuden paeta kaltereita, joiden taa sisaremme ja veljemme kahlitaan.

 

 

- A.

 

Epica ei ole lainkaan hassumpi bändi. Alankomaat tuntuu olevan suotuisa kasvuympäristö erilaisille metalliseoksille. 



Aeternan viikkohaaste: 3. päivä

 

5 PÄIVÄÄ - 5 TARINAA

I See Fire - Naisnäkökulma - Aavikko

 

 

HUOM. Tämä teksti sisältää erittäin huonoa kielenkäyttöä.

 

 

Mä tapasin sen kundin netissä. Se tuli mun luo täysin puskista. En yhtään tajunnu, mitä se mussa näki. Mä vaan tyhjentelin mun inventoria ja seisoin keskellä hevonpersettä.

Sen hahmo oli seksikäs ihmismuija. Se oli aivan overlevel mulle, mutta ei se välittäny. Tahto kai seuraa. Mä annoin sen kertoa mulle kaikki ne perusjutut, jotka olin kässänny jo aikoja sitte ihan iteki. Se vaan kirjotti niin kivasti. Ei kukaan ollu mua ennen siel huomannu. Sanonu ehkä ”thx”, kun olin herättäny henkiin. Eikä kaikki sanonu edes sitä. MITÄ TE IDIOOTIT EDES TEETTE TÄÄL, JOS OOTTE NOIN SURKEITA?!?!  Vittu, mitä luusereita. Nauran niille paskasesti päin naamaa mun läppärin kuvaruudun takaa.

Mut se kundi. Ai että mikä saalis. En tiiä, tajusko se, että mä oon muija. Varmaan. En osaa koskaan pitää pokkaa netissä. Vittu mua nolottaa, kun oon niin surkee. Kiimanen plus kakskyt vee ämmä. No, hyi helvetti, kaverit sanoo joka kerta. Siks en yhtää ihmetelly, ettei ne tajunnu mua tälläkään kertaa.

”Mä tapasin mun elämän miehen”, kerroin niille heti samana iltana, kun tavattiin räkäsessä vakiobaarissa. Taustalla joku keski-ikänen äijä lauloi jostain vitun Mombasan autiomaasta. Suomi on paska maa, mä aattelin ittekseni. Täällä on vaan sataprosenttisen häröö porukkaa. Kaikki kerma on valunu ulkomaille. Jenkkeihin vaikka. No siellä mun elämän mieskin on. Mä aion lähtee sen luo. Ei mulla kyllä oo rahaa, mut ainahan sitä sanotaa, että rakkaus löytää keinot. Emmä tiiä. Ehkä ne toistensa nuolijat on oikeessa. Ainaki tää tunne on sekottanu mun pään täydellisesti. Kaikki vaan on vaaleanpunasta hattaraa. No okei. Ei iha. Ei se keski-ikänen äijä tai mun kusipäiset kaverit. Ne on vaan saatanan ärsyttäviä.

Anyway, tahon vaan sanoo, että elämä on vittu lyhyt. Se kiitää ohi ennen ku huomaakaan. Jonain aamuna sitä vaan kattoo itteään peilistä ja näkee siellä rypistyneen rusinan, jonka rinnat roikkuu ja vatsa on täynnä raskausarpia. Siippakin kattelee siinä vaiheessa muita naisia. Sellasia nuoria ja kurvikkaita, joiden aivot on botoksia täynnä. Siis jos sillä äijällä vielä nousee kaljamahan alta.
 

Kaverit nauraa mulle räkäsesti. Väittävät, että mä oon ”sentimentaalinen”. Mitä vittua se edes tarkottaa? Kyllä suomen kieli on paskan monimutkanen. Ne sanoo, et oon vitun tyhmä, kun luulen, että joku oikeesti pitää musta. Kuulemma mä haen vaan huomioo, kun en sitä keneltäkään saa. Kun oon niin vitun ruma, ettei kukaan taho panna mua edes pimeessä.  Ja ne väittää, et oon ihan pilalla muutenki. Et viinaan menevä kotiporukka kasvatti mut jotenki kieroon ja et mä päädyn vielä lusimaan, jos hakkaan yhenkin pettävän äijän.

Mut ei ne vaan ymmärrä. Ne on ”tosimiehiä” kolmosoluensa äärellä. Niitten puheet vaan kovenee illan mittaa ja mä päätän, että mä palaan kotiin, kaadun tyhjään sänkyyn, potkin tyhjät pitsalaatikot nurkkiin ja otan muutaman tunnin nokoset. Sitte mä taas meen pelaa. Jospa se Anhilaattori, tai mikä vittu sen nikki nyt olikaan, ois siellä taas. Se sano, et mä voin ottaa siihen yhteyttä ihan millon vaan. Ja se anto mulle kultakolikoitaki, että pääsen pelissä eteenpäin.

Ja ehkä mä innostun jopa siivoomaan. Kampaa hiukset ja meikkaa ja ottaa lääkkeet ja käymään Siwassa. Emmä tiiä. Voisko yks ihminen saada mut irti tästä paskasesta kierteestä? Kaikki elämäntapagurut aina mainostaa, että ”kaikki on susta ittestäs kiinni”. No just joo. Ei mulla oo rahaa eikä työtä eikä opiskelupaikkaa. Kuka mut nyt haluis. Mä inhotan itteäni ja ilmeisesti myös kaikkia kanssaihmisiä, kun seiniä tulee koko aika vastaan. Kaikki vitun kusipäät luulee olevansa mua parempia. Luuleeko ne tosiaan, et mä en tiedä, kuinka ne kattoo mua kadulla nenänvartta pitkin ja kertoo lapsilleen, että noin käy, jos ei ole vittu kiltti.

Ja terapeuttikin väittää, että nyt täytyy likka ryhdistäytyä. Mitä sekin mamu tietää. Joku virolainen, joka on saatu halvalla terveyskeskukseen. Ei se ees tajuu mitä mä sille yritän selittää. Enkä mä oikeestaan ole enää mitää sille sanonutkaa. Se vaan antaa koko aika lisää lääkettä. Jotakin mä niistä syön, jos huvittaa. Ei ne kyllä mitään auta. Mut oluen kanssa niistä saa kyllä kivat kiksit. Tuntuu että mä oon joku vitun supersankari.

Mut joo. Tässä mun stoori. Ketään ei kiinnosta, mutta tässä se ny on. Kato, mä jopa osaan vittu kirjottaa. Jos yläasteen äikän maikka näkis tän, sen päästä katkeis varmaa verisuoni. Ihan oikein sille mulkulle, sanon mä. En todellakaa muistele sitä lämmöllä. Hyi helvetti. Käyttihän se kunnon partaveden sijasta koiranpaskaodööriä, kun hengitti niskaan ja kouri nättien tyttöjen persettä.  Mä olisin aina tahtonu potkasta sitä munille, mut ei se ees ollu sen verta mies, että sillä ois mitään housuissa ollu.

 

 

- A.




Aeternan viikkohaaste: 2. päivä

5 PÄIVÄÄ - 5 TARINAA

Dawn in Dayton - Fantasia - Kamera

 

 

Laatikko oli musta kuin yösaalistajan turkki ja sen neljä kulmaa olivat terävät kuin suurpedon kynnet. Ainoastaan yhdellä sivustalla kimmelsi valtava kissansilmä, joka välkähteli niin liekin kuin auringon valossa. Ravistettaessa laatikko sähisi. Toisinaan sen sisuksista leimahti sokaisevan kirkas valo, jonka jälkeen laatikko oksensi sisuksistaan ohuen kaistaleen kiiltävää pergamenttia täynnä mustan ja valkean suttuista yhdistelmää.

Tiuku oli löytänyt laatikon Yashakhan, Suuren Metsästäjän ja Voitokkaan Soturin, kunniaksi järjestetyiltä markkinoilta. Alisen maailman mittapuulla tapahtuma oli valtava. Vain harvoin Alhaisimmat saivat nauttia yhtä värikkäistä juhlista. Tanssi ja laulu raikuivat pitkin Hiekkakujia aina ensimmäisten tähtien syttymiseen saakka. Huhuttiin, että jopa Valkeaturkit ja Sileäkarvat ottivat osaa juhlallisuuksiin.

Rojukauppias - Sekalainen kuten hänkin - oli vakuuttanut, että tämä koje oli Ulkoisten Valtakuntien aarteita. Se oli toki hieman vahingoittunut ja kolhuinen - siksi rojukauppias oli sen käsiinsä saanutkin - mutta tuotteen nykyinen kunto ei lainkaan vähentänyt sen arvoa saati käyttökelpoisuutta. Kuulemma Valtakunnissa tämä tuote oli erittäin kysytty harvinaisuus.

Rojukauppias jätti kuitenkin kertomatta kojeen varsinaisen käyttötarkoituksen. Koska nuori Sekalainen ei tahtonut paljastaa iäkkäälle omaa tietämättömyyttään, hän vain kuunteli ihmeissään kauppiaan kertomuksia. Leikkisänä, tavattoman uteliaana ja ailahtelevan mielensä vietävissä olevana naukujanaaraana Tiuku päätyi lopulta ostamaan laatikon. Se maksoi hänelle vain puolikkaan säihkekiven, ja hän sai muutaman hiirenhännän takaisinkin. Tämä oli hyvä ostos, hän vakuutteli itselleen kiirehtiessään hiekkakivestä muovattuun kotikoloonsa. 

 

Sisällä oli hämärää. Repeilleet kangaskaistaleet oli vedetty pienten ikkuna-aukkojen eteen, jotta orastavan päivän kuumuus pysyisi loitolla. Tiuku joutui seisomaan hetken oviaukossa ennen kuin hänen tarkat silmänsä tottuivat valon vähäisyyteen. Lehmänkello oli palannut. Tiuku saattoi kuulla, kuinka keittotuli rätisi ja kuvitella, kuinka hänen sisarensa notkeat tassut ja taitavat kynnet valmistelivat päiväateriaa pienessä keittiönurkkauksessa. Tiuku oli arvellut, ettei Kello olisi vielä palannut Avashan temppelistä. Oliko hän todellakin kadottanut ajantajunsa niin täysin, että uhrausseremoniat olivat jo päättyneet? Vaikka Tiuku ei kuulunutkaan Uskollisiin, hänen sisarensa oli toista maata. Tämä uskoi vakaasti, että Yashakhan oli viettänyt yhden yhdeksästä elämästään Alisessa maailmassa Sekalaisten Aavikkokaupungissa.

 

Viipyillessään oviaukon suulla Tiu'un lapsenuskoinen into vaihtui pian hiipiväksi peloksi, joka nosti hänen kuparinkirjavat karvansa pystyyn. Kello ei kenties olisi mielissään hänen hankinnastaan, vaikka olikin antanut hänelle kissankultaa, jotta hän voisi hankkia itselleen jotakin markkinoilta. Olivathan ne myös Avashan juhlat, Kello oli perustellut, ja juurikin tuo seikka oli tehnyt hänestä poikkeuksellisen suopean ja anteliaan.

 

Nyt Tiuku oli aivan varma siitä, että oli tehnyt mitä pahimman virheen hankkiessaan mustan laatikon. Kellon hyvä tuuli haihtuisi välittömästi, kun tämä näkisi turhuuden, jonka pikkusisar oli hankkinut. Sitä paitsi, eikö Kello tuominnut kaikenlaiset Valtakuntien tuotteet? Tiuku päästi hampaidensa välistä surkean maukaisun. Mitä hän nyt tekisi?

 

 

- A.

 

Michiyolle julkiset pahoittelut eilisiltaisesta poissaolostani tietokoneelta



Aeternan viikkohaaste: 1. päivä

5 PÄIVÄÄ - 5 TARINAA

I'm ALIVE - Dekkari - Sulkakynä

 

 

Autumn Rose menehtyi  Silver Peakia ympäröivissä metsissä, kuten lukuisat muut ennen häntä. Ennenaikaisen poismenonsa hetkellä nuori Rose oli kahdenkymmenenviiden. Hän oli kanadalainen yliopisto-opiskelija, joka oli tahtonut paeta Silver Peakiin niin suurkaupungin melua kuin jatkuvia opintokiireitään.

Autumn Rose oli aloittanut patikoinnin jo nuorella iällä ja oli läheistensä mukaan ”tottunut metsänkävijä”. Ei ollut vaikea arvata, että nuori nainen tahtoi matkata yksin Silver Peakin kansallispuiston halki. Satojen neliökilometrien alueelle levittäytyvä erämaa oli alan harrastajien Graalin malja. Puisto oli yksi maan monimuotoisimmista ja laajimmista. Ainoastaan Silver Peak -vuoren saavuttaminen vaati useiden päivien patikoinnin ja vaihtelevaan maastoon eksyminen oli varteenotettava vaara kunnostetuista retkipoluista huolimatta.

Kanadalainen Rose uskoi horjumattomasti omiin selviytymiskykyihinsä. Majatalossa jaetut kertomukset metsään kadonneista olivat herättäneet hänessä ainoastaan huvittunutta epäuskoa. Hän oli kokenut eräkävijä, eikä hän pelännyt haastaa Silver Peakin vaaroja. Siksi olikin valitettavaa, että Autumn Rosen päätös uhmata Silver Peakin kansallispuiston jylhiä maisemia loppusyksyn kirpeydessä, oli hänen elämänsä viimeinen ratkaisu.

 

-

 

Autumn Rose lähti viimeiselle matkalleen kauniina syysaamuna. Pitkään kestäneen sateen jälkeen aurinko oli tervetullut näky. Pilkottaessaan kultaisena taivaanrannassa se värjäsi maisemaa hallitsevan vuoren pehmeän kutsuvilla sävyillä ja sai ruskan maalaamat lehdet hohtamaan. Nuoren naisen hyvästelivät ainoastaan majataloa pitävä pariskunta. He seurasivat huolestuneina, kuinka nuori nainen katosi reippaan itsevarmoin askelin metsän siimekseen kädessään kartta ja kompassi, yllään tuulen- ja vedenpitävä ulkoiluasu ja selässään valtava myrkynvihreä rinkka.

 

-

 

Autumn Rose oli kateissa kolme viikkoa ennen kuin hänet löydettiin. Kylmyys oli säilönyt hänen ruumiinsa poikkeuksellisen hyvin, ja edeltävä pakkasyö oli kohottanut hänen kalvenneille kasvoilleen kimmeltäviä kuurankukkia. Hänen siniset silmänsä olivat painuneet kiinni ja hänen kämmenensä oli kohotettu varjelevasti sydämen yläpuolelle. Kaikki hänen varusteensa olivat kadonneet. Värikkäät erävaatteetkin olivat vaihtuneet yksinkertaiseen ja värittömään asuun.

Auringon kalpeassa valossa Autumn Rose oli kuin sadun uinuva neito, joka oli vajonnut ikiuneen keskelle kuvankaunista lehtoa. Talveen valmistautuvat lehtipuut olivat ravistelleet lempeän lehtipeitteen hänen ylleen ja hänen leposijansa rikkoutumatonta rauhaa vartioivat tummuneet villiruusut, jotka pyristelivät sitkeästi koittavan talven kylmyyttä vastaan.

 

Ensisilmäyksellä oli mahdotonta havaita neidon huulten väliin painettua verenpunaista marjaa, sydämen lävistänyttä pistohaavaa ja hentoa sulkaa, joka kärki oli punaisen musteen tummentama.

 

 

- A.




Aeternan viikkohaaste: intro

5 PÄIVÄÄ - 5 TARINAA

5 kappaletta - 5 tyylilajia - 5 sanaa

 

Biisit

1. I'm ALIVE! - Becca
2. Dawn in Dayton - Craig Armstrong
3. I See Fire - Ed Sheeran
4. Chasing The Dragon - Epica
5. Hello - Evanescence

 Genret

1. Dekkari
2. Fantasia
3. Naisnäkökulma
4. Western
5. Draama

Substantiivit

1. Sulkakynä
2. Kamera
3. Aavikko
4. Eläintarha
5. Tuoli

Yhdistelmät loi Michiyo

Ensi viikolla päivitän blogiamme jokaisena arkipäivänä. Ylläolevat sanat, lajityypit sekä musiikkikappaleet ovat ohjenuorani, kun astelen vääjäämättä pois mukavuusalueeltani ja opettelen kirjoittamaan.

Pian kohtaamme

Aeterna